Nyt se on sitten juostu, kaksikymmentäyksi kilometriä ja risat päälle. Jälkitunnelmat ovat vielä seuraavana päivänäkin uskomattoman hienot, vaikka jalat painavatkin tällä hetkellä kaksisataa kiloa kappale. En muista koska olisin viimeksi ollut näin tyytyväinen itseeni. Mutta kerrataanpas miten tähän päästiin.
Alkukeväällä, olisiko ollut huhtikuun alussa, päätin puolitosissani ottaa osaa Paavon puolikkaaseen. Onnekseni sain houkuteltua mukaan muutaman kaverin samaan projektiin ja aloitimme (epä)säännöllisen harjoituskauden. Huhti- ja toukokuun kävimme lenkillä keskimäärin noin kaksi kertaa viikossa. Lenkit olivat tarkoituksellisesti aika lyhyitä (noin 5-9 kilometriä), että saataisiin alkuun juoksurutiini niin jaloille kuin päillemme. Kesäkuussa ote vähän löystyi ja lenkillä tuli käytyä huomattavasti vähemmän, yhteensä varmaan kolme kertaa, joskin lenkeille tuli pituuttta aina sellaiset 10-13 kilometriä. Eli valmistautuminen meni aivan nappiin :)
Itse suoritus olikin oletettua vaikeampi. Alkumatka meni tutkaillessa ja rytmiä haeskellessa. Seitsemän kilometrin kohdalla lisäsin hieman vauhtia, kun juoksu maistui todella hyvältä. Meno oli leppoista ja nautiskelin maisemista. Takaraivossa kolkutteli silti koko ajan epäilys siitä, että menenkö nyt liian kovaa - jaksanko tätä vauhtia maaliin asti. Päätin, että jatkan samaa vauhtia Ruissalon sillalle asti (n.15km), jonka jälkeen tutkailen kuntoni uudelleen. Ja hyvinhän se meni.
Sillasta eteenpäin oli minulle tuntematonta aluetta, koska näin pitkää lenkkiä en ollut ikinä juossut. Hengitys alkoi tulla raskaammaksi, samanlaiseksi kuin huhtikuussa lyhyempien lenkkien loppuvaiheilla. Tästä se varsinainen juokseminen vasta alkoi, täytyi tehdä työtä etenemisen eteen, synkronoida askeleet ja hengitys, keskittyä vain seuraavaan kilometrimerkkiin tai juomapisteeseen. Naureskelin itsekseni oman kehoni toimintaa, kun ajatus ei pysynyt koossa laisinkaan. Välillä teki mieli mennä vähän kovempaa, mutta seuraavassa hetkessä jo vakuuttelin itselleni pitämään intoni kurissa.
Tätä kesti aina 18 kilometrin merkille asti, jolloin huokaisin ja totesin pääseväni ainakin maaliin. Kunnes tajusin matkaa olevan vielä reilut kolme kilometriä jäljellä, joten oli pakko ryhdistäytyä ja unohdettava kaikki muu. Seuraavaksi alkoi omituiset lämpöaallot varpaista päälakeen, jotka vuorottelivat kuumasta kylmään. Enpä ollut sellaisiakaan koskaan aiemmin kokenut. Eteenpäin pääsin vain katujen varsiin kerääntyneiden katsojien kannustuksista saadun sisun voimalla. Aurajoen ranta ei ole koskaan ollut niin pitkä.
Viimeinen kilometri alkoi ja sain jostain aivan uuden vaihteen. Yht'äkkiä jalat alkoivat toimimaan alkukilometrien tapaan ja pää selkiytyi. Sitä alkoi vain nauttia tilanteesta ja kerääntyneiden ihmisten taputuksista. Loppusuora edessä, muutama askel enää, loppukiri ja järkyttävän hyvä fiilis. Seolsiin. Nettoaika 2.04.19.9, thank you very many. Jälkeenpäin ajatellen isoin kiitos kuuluu ehdottomasti niin lenkkikaverilleni kuin hämmästyttävän suorituksen tehneelle yleisölle.
Tämä täytyy tehdä vielä uudestaan, ehkä jopa jo syyskuussa Ruisrääkissä. Tavoitteena kahden tunnin alitus. Katsotaan miten miehen käy...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti