Pieniä ihmeitä

Viikonloppu tosiaan tuli ja kattaus oli varsin monipuolinen. Pitkästä aikaa vietin pidemmän tovin vanhempieni ja veljieni kanssa. Näin pitkästä aikaan jopa sellaisia sukulaisia, joita en ollut tavannut moneen vuoteen. Sinällään kivaa vaihtaa kuulumisia ja huomata vuosien tehneen työtään, mutta tunnelmaa latisti hieman se, että kyseessä oli setäni hautajaiset. Se ei ole paras paikka turista niitä näitä ja kertoa hävyttömyyksiä kippurassa nauraen. Haikea olo.

Läheisen ihmisen poistumisen paino väistyi silmäkulmiltani vasta illemmalla. Lähdimme ystäväni kanssa viettämään iltaa tanssitossut jalassa. Tiedossa oli kauan odotettu Jenni Vartiaisen keikka Koomassa. Tilaisuus oli mykistävä. Näille riveille voisin kirjoittaa pitkän listan ylisanoja ja vertauksia siitä miten epätodellisen herkkä ja intensiivinen keikka se oli, mutta tuskin pystyisin millään sanoilla pääsemään lähellekään sitä miten sen koin. Me koimme. Joten suosittelen menenemään Jennille kylään, jos vain suinkin voit. Kerrankin sanaton ja ilosta kankea.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Arizonassa paukahti. Neljäskymmenestoinen Super Bowl oli taattua amerikkalaista urheilujuhlaa. Jännitti, vitutti, jännitti, nukutti, jännitti, riemastutti. Aivan mahtavaa. Ottelu oli varsin väkevällä draamalla höystetty satu altavastaajan ja voittamattoman kohtaamisesta. Se oli lukuisten pienten onnistumisten ja häpeilemättömien sankaritekojen panosvyö, jossa kuolemattomuuden ansaitsi viimeisen ammuksen haltija. Selkeästi ja täysin oikeutetusti sen tällä kertaa sai altavastaajamme NY Giants. Vaikka olisikin ollut hienoa nähdä useiden ennätysten rikkoutuvan Patriotsien toimesta, he eivät oikeastaan pystyneet millään tasolla nousemaan Giantseja paremmaksi. Lopputulos oli tiukka 17-14, mutta mielestäni Giants oli tällä kertaa huomattavasti parempi all-rounder. Huuman tuntu.

Menneellä viikolla kahlasin myös syvällä menneisyydessä. Jo tovin minua on kiehtonut menneiden vuosikymmenien rocklegendat ja aloitin ehkäpä suurimmasta. The Who, kuka tai mikä se oli. Pakko ottaa selvää. Tuttuja olivat hurjat tarinat poikien seikkailuista, ja ennen kaikkea Keith Moonin, 60- ja 70-luvuilta. Oli aika paneutua itse musiikkiin ja kuunnella koko tuotanto kronologisessa järjestyksessä. Sarkaa riitti, mutta kyllä kannatti. Huimia biisejä. Jotkut hyviä, jotkut vähemmän. Tuttujakin joltain osin. Nöyrä olo.

Seuraavaksi aion iskeä uudemman ja kesymmän Matchbox Twentyn kimppuun. Tuskin kestäisin toista The Whon kaltaista mammuttia hetiperään. Litistyisin. Piileekö Rob Thomasin mahtavan äänen ja soittolistoilta tuttujen hittien takaa jotain muutakin kuin julisteita collegetyttöjen seiniltä? Menneen viikonlopun teema kiteytyy hyvin solistimme tulkitsema Meet The Robinsons -elokuvan soundtrackhempukka. Nautitaan.



Maistuiko? Ihme.