Rymistellen 2010

Reilu vuosi on kulunut ja taas koittaa aika aamenen. Rantakivetys, puolialaston kuusikko ja nyrkkeilyhanskat kohtaavat jälleen, järjestyksessä kolmannen kerran. Ulkopuolisen näkökulmasta ajatellen pikkuhauska iltapäiväpuhteemme poikien kanssa toisiamme hakaten kuulostaa suhteellisen älyttömältä, idioottimaiselta. Ja sitähän se kaikessa neroudessaan onkin. Käytäntö on kuitenkin toinen ja lähes mahdoton selittää niin, että ulkopuolinen voisi siihen samaistua ja ymmärtää sen viehätyksen.

Ruumistasi särkee ja heikottaa edellisen illan keskusteluista. Uusi päivä on koittanut ja aamupala myllertää vatsassa. Mieltä askarruttaa, että tuleeko tästä enää mitään. Samalla saariston kesä lumoaa ja lämmin lounaistuuli käy rantakivien kautta paljaalle kehollle. Huojentavaa huokaisua ei kuulu, mutta tiedät sen tapahtuneen. Minuutti minuutilta olo kuitenkin kevenee. Tunnet olevasi yhtä luonnon kanssa ja suuntaat kohti rantaviivaa. Kuten myös ystäväsi ympärilläsi ja hiljenette. Jokainen tietää mitä tulee tapahtumaan.

Kehosi valtaa adrenaliini. Pitkä odotus on ohi, mutta viimeiset minuutit tuntuvat vuoden rinnalla ikuisilta. Saat hanskat ja asetat ne suojelemaan kämmeniäsi. Pyydät kaveria kiristämään nauhat ja tapahtuu jotain peruuttamatonta. Tajuat, että on herättävä tai luovutettava. Vaistomaisesti alat etsiä vastustajasi heikkoja kohtia ja keinoja millä selviytyä ottelusta voittajana. Mulkoilet ja mittailet häntä. Unohdat kaiken muun ympärilläsi ja keskityt. Keskityt satuttamaan ystävääsi enemmän kuin hän satuttaa sinua. Jokatapauksessa sattuu, mutta sitä ei ole aikaa miettiä. Sillä jos siihen sortuu, on luovuttanut.

Aivan, älyttömältähän se kuulostaa näin luettunakin. Ehkä se salaisuus piileekin siinä absurdissa asetelmassa, että ympärillä ovat parhaat ystäväsi ja nyt sinun on unohdettava kaikki tunteet ja keskityttävä heidän tuhoamiseen. Kysymys kuuluukin siis, että kuinka kovaa olet valmis lyömään ystävääsi? Onneksi pillin soitua tiedät asetelman palautuvan normaaliiksi.

Jälkitunnelmia ensi viikolla...