Jo meni syys ja näppäimistöni on levännyt taas turhankin kauan. Aina näin vuoden vaihteessa ihmisillä on tapana tehdä jonkinlaista tilinpäätöstä, suunnitella tulevaa ja kenties asettaa joitakin tavoitteita, joita myös uudenvuodenlupauksiksi kutsutaan. Minulla tämä ajatustyö on vielä pahasti kesken, mutta joitakin aihioita on jo olemassa. Niistä ehkä lisää hieman myöhempänä.
Lupailujen listaamisen sijaan mielessäni pyörii mietteet hiihtämisestä. Viime talven innostus on kantanut tällekin talvelle ja toistaiseksi takana on himpun vajaat 50km sivakoitua väylää. Ei tarpeeksi, mutta riittävästi. Motivaatiokimmokkeeksi olemme parin ystävän kesken perustaneet km-seurantataulukon, jossa vertailemme saavutuksiamme ja naljailemme toisiamme parhaaseen peruskoululaiseen tyyliin. Mitä enemmän kilometrejä, sen pidempi tietenkin.
Minulle ongelmallista hiihtämisessä on vauhdin hallinta. Kuten taannoin juoksemisen kanssa, suksillä vauhtini on liian kovaa ja tuloksena tynkälenkit sekä rypevä ruumis. Näkemykseni ja tuntemukseni mukaan hiihtämisessä on tarkoitus edetä rivakasti posket viimasta punaisena. Etenemisen tuntu täytyy olla. Muuten kyllästyn tai luulen kyllästyväni. Tosiasiassa en kyllästy. Mutta yksin hiihtäessäni en pysty verkkaiseen menoon, tekniikkapaketti hajoaa vähitellen ja voimat on totally loppu viimeistään kymmenen kilometrin jälkeen. Miten siis lähestyä tätä uuvuttavaa oravanpyörää?
Ensisijaisena apuvälineenä olen käyttänyt käsijarrua, joka myös Pieruna tunnetaan. Pieru on ystäväni, hiihtomentorini ja pitovoiteeni. Hän joko osaa hallita vauhtinsa tai on sopivasti huonommassa kondiksessa, mutta oleellista on se, että hänen takanaan hiihtäessäni vauhtini pysyy kurissa. Vaikkakin välillä tulee kannoille koputeltua. Miksi en siis onnistu samassa yksin suihkiessani? Voiko hidastelua opetella ja pitäisikö edes? Aina ei ole Pierua jarruttamassa, joten täytyy keksiä muita keinoja niin tekniikkaan kuin taktiikkaan.
Pierun vinkistä olen yrittänyt pidentää luisuani ja näin pidentää potkuvälejä rauhoittumisen toivossa. Muutama sata metriä se onnistuukin, mutta ajatusteni karatessa muualle herään taas räkäposkella ja pää Kirvesniemesmäisesti kainalossa. Ongelmaan ei ole auttanut edes slovarisoittolista iPodissa. Asiaa kotimatkoilla ja -sohvalla mietittyäni olen päättänyt vaihtaa pidentää vetoja. Tähän mennessä olen suunnannut ladulle aina 7,5-10km tai 45-60min tavoiteaihio juomapullon tilalla. Nyt tavoitetta täytyy nostaa selvästi ja toivon oppivani oikeaan tempoon muutaman virhekerran jälkeen. Eli nopeasti summattuna, uudet aihioarvot olkoon 10-15km ja 60-90min. Pidemmät suoritusajat altistavat luonnollisesti väsymiselle ja toistoihin puutumiselle. Täytyy siis saada vaihtelua suorituksen sisälle ja sen voisi aloittaa opiskelemalla Harrin oppitunneilla: Mogren-, Wassberg- ja Kuokka-tekniikat.
Eli näillä mennään ja katsotaan mikä on tulos seuraavan kerran jälkeen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti