Cannelonit

Viikkoja sitten podin vakavaa Bruce Springsteen -kautta. Aloitin kuunnella hänen tuotantoaan ensimmäisestä levystä (Greetings from Asbury Parkm New Jersey) alkaen. Samalla tutustuin Asbury Parkin tarinaan ja paikallisiin herkkuihin, joista cannelonit olivat mieleeni painuvimmat. Muutama päivä tämän jälkeen näin matkailuohjelman, jossa verbaalisesti lahjakas, väkijuomista pitävä juontaja viihtyi samaisissa Asbury Parkin maisemissa ja maiskutteli paikallisia canneloneja Sopranos-ohjelman hengessä. Näiden yhteensattumien lisäksi eräs ystäväni ehdotti canneloneja yhdeksi pääruokalajiksi vuotuiselle mökkiretriitillemme. Ehdotus kuitenkin hylättiin temppuilevan kaasu-uunin takia. Näistä kimpautuneena päädyin eilen paikallisen marketin hyllyjen välissä ostamaan canneloni-ateriaan vaadittavat raaka-aineet kaikkine rönsyineen.

Tänään oli itse näytöksen aika. Aluksi tutustuin paketin selkään tyyliteltyyn valmistusohjeeseen puolihuolella. Tyylilleni uskollisena yritin parhaani mukaan unohtaa oppimani mahdollisimman pian ja luottaa improvisaation voimaan. Lopputulos oli pettymyksekseni aikalailla reseptin mukainen, mutta maku oli mielestäni todella makuisa. Samaan johtopäätökseen päätyi myös eräs ystäväni, joka saapui sopivan ajoissa seuraani ennen illan TPS vs. FC Inter -peliä. Olikohan tämä sitä alkoholitonta yhteisaikaa ystävien kesken, jota olemme kaivanneet?

Paikallisderbyn erätauolla lihapiirakoiden tuoksu ihmisten liepeissä ei enää saanut meitä innostuneeksi. Tiesimme, että pelin jälkeen saamme lisää canneloneja. Tai ainakin minä saan. Derbystä mainittakoon sen verran, että parempi voitti (TPS 1-0 FC Inter). Voittoakin tärkeämpänä kiirehdin takaisin lieden eteen kehitysehdotukset mielessäni. Lausuin muutaman sormetlikaavan loitsun keittiöni hengettärelle. Puolta tuntia myöhemmin edessäni oli uusi vuoallinen entistä parempia canniksia. Tuntia myöhemmin puoli vuoallista. Tulkaa ja pysäyttäkää minut!

Voimasanoja säästellen käyn tyydyttyneenä makuulle.